Mannisen blues-sivut
LUKU 7: Lemmon Lento
Martta vaipui unelmiinsa. Silloin oli elämä ollut vielä helppoa. Nyt saa raataa päivät pitkät hengissä pysyäkseen.
- Mikähän meitä oikein vaivaa, kun elämä on tullut tällaiseksi.
- Onko elämä muka ollut parempaa? Ja ketkähän ne on tämän pilanneet?
- Silloin oli vielä kaikille ainakin ruokaa. Ja oli siistiä ja kaunis luonto. Nyt koko kaupunki on kuin kaatopaikka. Jokainen vain haluaa itselleen elannon. Kukaan ei tunnu välittävän toisesta ihmisestä.
Liisa nousi pöydästä, otti kengät ja lähti. Martta katsoi tytärtään kyyneleet silmissä.
Martta meni vinttikamariin, otti valokuva-albumin ja alkoi kertoa Tiinalle elämästään.
- Ennen syntymääsi tuolla meren ranassa oli iso tehdas. Siellä on nyt vain rauniot. Yhtenä yönä siellä räjähti. Saasteet levisivät isolle alueelle. Kaikki asukkaat siirrettiin pois. Isäsi loukkaantui vakavasti. Lopun elämäänsä hän oli rullatuolissa. Muistathan sinä isäsi.
- Muistan kuinka me leikittiin joen rannassa. Keräsin kuusenkäpyjä ja kuivia oksia. Isä teki niistä lehmiä. Koko ranta oli täynnä käpylehmiä. Aurinko paistoi.
- Tässä on viimeinen valokuva, jonka otin sinusta ja isästä. Hän oli niin lempeä. Halusi aina auttaa heikompiaan. Niin kuin ei itsessään olisi ollut huolehtimista. Viimeisenä iltana hän sanoi: "Minusta tuntuu, etten enää jaksa. Sinun pitää olla vahva Martta. Ei elämä parane itsekkyydellä." Aamulla hän ei enää herännyt.
- Minulla on paha olla. Koko ajan. Luusilaulajan elämä oli kamalaa. Haluaisin ne vuodet pois elämästäni.
- Saat sinä ne pois. Tiedät monesta asiasta enemmän kuin muut. Pidä se aarteena itselläsi. Elät nyt sitä aikaa, jota et nuorena saanut elää. Se menee ohi aikanaan.
- Tuntuu ettei minusta tule kunnon ihmistä koskaan.
- Sinusta tulee vielä hieno ihminen.
Martta palasi keittiöön. Ulkoa kuului lasten huutoja. Hän meni ikkunaan katsomaan. Kadulla oli joukko ryysyisiä luusiukkoja soittimineen. Surullinen blues alkoi soida.
- Tiina! Tule ulos kuuntelemaan.
Tiina tuli alas ja ensimmäistä kertaa bluesia kuuntelemaan. He istuivat pihakeinuun.
- Minä olin usein Mannisen keikoilla mukana. Kuvittelin, että se on minun koko elämäni. Olin silloin onnellinen. Haluan aina kuulla niitä blueseja. Nuorena kuvittelin tulevani suureksi tähdeksi. Niin kuin Rosie Mae Moore. En pystynyt siihen.
- Onko sinusta hienoa, että minä olen ollut blueslaulaja.
- On. Olet tehnyt sellaista, johon en pystynyt. Olet toteuttanut minun suuren haaveeni. Käy laulamassa jotain.
- En minä halua.
- Tunnetko näitä soittajia?
- En. Tyylin perusteella ne on Pulukkilasta.
- Mene nyt vaan.
- No mitä haluaisit kuulla.