Mannisen blues-sivut
LUKU 14: Majanperän Mantra
Jätetään luusiukot taas hetkeksi. Martta seurueineen oli matkalla jonnekin.
- Onpa mukava nähdä sinua Tiina. Mitä sinulle nykyään kuuluu?
- Olen ollut kotona. Elämä on tuntunut raskaalta.
Tiina oli vaivautuneen näköinen.
- Anteeksi että kysyin.
- Ei se mitään. Olen viime päivinä piristynyt.
- Sinä kiersit ympäri maailmaa laulamassa.
- Australiassa, Intiassa ja Kiinassa kävin. Ja tietenkin pitkin Eurooppaa. Ameriikassa en ole käynyt.
- Miksi sinä lopetit laulamisen?
- Ei se ole hyvää elämää. Siinä on vain kauppatavaraa. Kyllä meistä yritettiin pitää huolta. Piti esittää aina mitä tuottaja halusi. Aluksi se tuntui hyvältä, mutta kaikille meille kävi samalla tavalla. Ilo, jonka olimme saaneet ennen kuuluisuutta, vähitellen katosi. Haluttiin vain olla pois tästä maailmasta väliajat. Keikalle piti yrittää saada itseelleen voimaa. Meille tarjottiin kaiken maailman filosofiat ja uskonnot ja aineet. En voi ymmärtää niitä tuottajia. Eivät välitä ihmisestä ollenkaan.
- Kuulin kun lauloit eilen illalla.
- Oli niitä luusiukkoja Pulukkilasta. Tuollaista pitää musiikin tekemisen olla. Ei se heilläkään helppoa ole, mutta eipähän kukaan ole määräilemässä ja tuputtamassa typeriä piristyksiä keikkaa varten.
- Laula meille jotakin.
- Mitä haluat kuulla?
- Rosie Mae Mooren Staggerin' Blues.
Tiina lauloi ja kaikki matkalaiset kuuntelivat ihastuneina. Jokainen matkalainen esitti vuorollaan jotakin. Matka meni mukavasti.
Puoleltapäivin oli ruokatauko. Herenesoppa ja näkkäri tekivät kauppansa. Astiat tiskattiin purossa.
- Tiedätkö sinä Martta mihin oikein olemme menossa?
- En. Mutta tätä tietä on jatkettava vielä eteenpäin.
Martta luotti unessa näkemäänsä. He lähtivät taas liikeelle.
- Haluaisin kuulla millaista siellä Intiassa on. Kerro Tiina jotakin.
- Voisin laulaa Majanperän Mantran.